keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Sarah Hazell: Virkkausmallien käsikirja


Sarah Hazell
: Virkkausmallien käsikirja
Kustantaja: Moreeni 2016
Alkuteos: 200 Crochet Stiches - A practical guide with swatches, 
charts and step-by-step instructions (2013)
Suomentanut: Mirkka Santala

Pakko vinkata todella kivasta virkkauskirjasta! Käsitöistä ehkä virkkaaminen on minulle ollut aina se helpoin ja innostavin, vaikka en mikään virtuoosi siinäkään ole. Jostain syystä kuitenkin olen kokenut hankalaksi usein tulkita pelkät sanalliset virkkausohjeet ja olenkin katsellut paljon Youtubesta tutorial-videoita, joissa näytetään konkreettisesti, miten mikäkin silmukka tehdään. Moreenin kustantamassa Virkkausmallien käsikirjassa on 200 virkkausmallia ja kaikista on selkeät ohjeet mallikuvineen! Aluksi käsitellään virkkausta vähän yleisemmin ja näytetään perussilmukat jne. Tämän parempia ja havainnollistavempia ohjeita ei varmaan enää voi olla, ilman, että joku sitten näyttää vierestä kädestä pitäen.



Kirja on täynnä toinen toistaan ihanempia ja kauniimpia malleja, joista tekee mieli alkaa virkata heti vaikka joku kiva kangaskassi kesäksi. Sisällysluettelossa onkin kivasti jokaisesta mallista pieni kuva, joista on näppärä jo valikoida itseä kiinnostavimmat mallit. Pieni visuaalinen ilahduttava seikka on myös se, että malleihin on valittu laaja väriskaala, ettei kaikki mallit ole tylsästi samalla värillä.





 Itsellä häämöttää kesäloma ja yhtenä lomapuuhana olenkin haaveillut lukemisen ohella myös virkata jotain kivaa itselle käytöön. Ehkäpä juuri sen kesäkassin vaikka hauskalla Kohotetut popcornit- kuviolla! Jos virkkaaminen yhtään kiinnostaa ja kaipaat selkeää opasta erilaisiin tyyleihin, suosittelen tätä kyllä lämpimästi! Toisaalta voisin kuvitella, että tottuneempikin virkkaaja löytää tästä itselle vaihtelua monien mallien joukosta.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Bandi: Syytös

Bandi: Syytös
Kustantaja: S & S 2017
Koreankielinen alkuteos: Gobal
Ranskankielisestä laitoksesta suomentanut Raisa Porrasmaa
Sivuja: 189

Äkkiä koko hänen ruumiinsa alkoi täristä. Se ei johtunut vain syyskuisen yön kylmyydestä. Hän oli juuri tiedostanut jotakin hirvittävää, joka aiheutti hänessä voimakkaan sokin. Jotakin, mikä hänen olisi pitänyt tiedostaa paljon aikaisemmin voidakseen jatkaa elämäänsä tuossa yhteiskunnassa: hän ymmärsi vihdoin, mikä oli tuo voima, joka oli saanut miljoona ihmistä kokoontumaan vaivaisessa neljässäkymmenessäviidessä minuutissa.

Vuonna 2014 salanimellä Bandi julkaistiin seitsemän jo 90-luvulla Pohjois-Koreassa kirjoitettua novellia, jotka sittemmin on käännetty usealle eri kielelle. Novellikokoelma on tiettävästi ensimmäinen Pohjois-Koreasta muualle maailmaan levinnyt teos, jonka kirjoittaja asuu yhä Pohjois-Koreassa. Bandi syntyi Kiinassa vuonna 1950, mutta muutti Pohjois-Koreaan vanhempinsa halutessa palata kotimaahansa. Kirjan esipuhe taustoittaa Bandin kovia kokemuksia Pohjois-Koreassa, mutta ennenkaikkea hän itse määrittelee itsensä pohjoiskorealaisen yhteiskunnan äänitorveksi. Voimakkaasti oman kotimaansa yhteiskunnan toimintaa kyseenalaistava Bandi halusi tuoda julki sitä rehellistä arkea, jota pohjoiskorealaiset ihmiset elävät oikeasti sen muualle maailmaan niin hiotun ja kaunistellut kulissin takana.

Tarinani ovat kuivia kuin erämaa,
karuja kuin villi aro,
Säälittäviä kuin sairas mies,
Kömpelöitä kuin kivivasara,
Mutta rakas lukija,
Pyydän sinua: lue ne!

Syytöksen seitsemän novellia ajoittuvat pääosin Pohjois-Korean perustajan, presidentti Kim Il-Sungin kuolemaa edeltävään vuoteen 1993 sekä kuoleman jälkeiseen vuoteen 1995. Teoksen ensimmäinen novelli, Aaveiden kaupunki, saattaa jopa vähän naurattaa ensin. Novellissa 2-vuotias lapsi pelkää hysteerisen paljon niin Marxin kuin Kim Il-Sungin isoja kuvia, joita on ripustettu katukuvaan. Lastaan rauhoittaakseen äiti peittää ikkunan tuplaverhoilla, vaikka tietää sen olevan kiellettyä. Tuomiona sovitun säännön rikkomuksesta seuraa karkoitus maaseudulle. Sitten ei enää naurata. Jo ensimmäisessä novellissa lukijan eteen avautuu se absurdi sääntömaailma, jonka varassa tuo merkillinen maa elää. Äkkiseltään novellien tilanteet ovat usein arkisilta näyttäviä tilanteita, joiden taustalla on kuitenkin monesti esimerkiksi järkyttävä kahtiajako rikkaan ja köyhän välillä. Toisaalta kansalaisiin kohdistettu kontrollointi saavuttaa ja käsittämättömyyden huipun; yksi pieni viaton harha-askel voi suistaa ihmisen elämän suunnan kohti suoranaista helvettiä.

Bandi on itsekin todennut, ettei hae teoksella mitään kaunokirjallisesti merkittävää huomiota vaan hän haluaa tuoda julki niitä järkyttäviäkin asioita, joita tälläkin hetkellä Pohjois-Korean ulospäin silotellun ulkokuoren alla tapahtuu. Tämä näkyykin jollain tapaa kirjassa, sillä paikoin teksti on hiomattoman oloista, mutta niinhän sen tällaisessa kirjassa kuuluukin olla. Ei siloiteltuja, vaan väkevän rehellisiä. Novelleissa ei mässäillä väkivallalla tai liialla raadollisuudella. Ennemminkin niin, että lukiessa pikkuhiljaa hiipii kauhu ihon alle, kauhu siitä, mitä ihmiset oikeasti joutuvat kokemaan. Novellit näyttävät, millaista on elää kuin ei ole vapautta valita eikä usein edes sanoa. Syytös on valtavan tärkeä romaani jokaisen lukea. Sen jälkeen katsoo vielä tarkemmin niitä kaunisteltuja uutisia, joita Pohjois-Korea muulle maailmalle itsestäään antaa. Väkisin myös alkaa miettiä Bandin kohtaloa ja sitä, kirjoittaako hän enää koskaan lisää ja ennen kaikkea, saako hän koskaan kokea todellista vapautta.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Satu Hovi - Hannele Maahinen - Katri Niemi: Keskiajan puvut

 
Satu Hovi - Hannele Maahinen - Katri Niemi
Keskiajan puvut

      Kustantaja: Art House 2017 ( toinen, uudistettu laitos)
Sivuja: 412

Minä lähden tanssimahan,
tinarinta notkumahan,
vaskivyö vaeltamahan.
- Suomen kansan vanhat runot

Minulla on aina ollut kiinnostus vanhaan aikaan varsinkin kirjoissa ja elokuvissa. Toisaalta rakastan juuri 1800-luvulle ja 1900-luvun alkuvuosikymmenille sijoittuvaa aikaa varsinkin Englannin historiassa. Bronten sisarukset, Jane Austin, Downton Abbey. Toisaalta nautin suunnattomasti myös vielä pidemmälle historiaan mentäessä, esimerkiksi Ken Folletin 1100- luvun puoliväliin sijoittuva Taivaan pilarit on upea. Diana Gabaldon puolestaan vie kirjoissaan lukijan 1700- luvun Skotlantiin. Erityisesti minua kiehtoo vanhan ajan miljöön ohella sen ajan vaatetus. Esimerkiksi oma hääpukuni oli keskiaikaisvaikutteinen.

 


 Keskiajan puvut ilmestyi ensimmäisen kerran 2013. Vaatetusalan artenomi Satu Hovi, käsityöläinen ja taiteilija Hannele Maahinen sekä valokuvaaja Katri Niemi yhdistivät osaamisensa ja kokosivat keskiajan vaatetukseen liittyen upean kattavan tietoteoksen Keskiajan puvut, josta ilmestyi äskettäin uudistettu laitos. Kirjan esipuhe, Johdatus pukumatkalle keskiaikaan, antaa jo vahvan näytön siitä paneutuneisuudesta, jota he ovat käyttäneet kirjaa kootessaan. Kyse ei ole vain kirjasta, joka kertoo vaatteista, vaan enemmänkin kiehtovan syvällisestä matkasta keskiaikaisen ihmisen pukeutumiskulttuuriin. Keskiajalla pukeutumisen merkitys suhteessa henkilön asemaan silloisessa yhteiskunnassa oli merkittävä. Oli pystyttävä ilmaisemaan pelkällä pukeutumisella muille, mihin hierarkiassa sijoittui. Toisaalta itse kankaat olivat nykypäivää merkityksellisemmässä asemassa senkin suhteen, että usein palkka maksettiin kankaina. Jo keskiajalla ihmiset olivat kiinnostuneita tiedosta ja halusivat tehdä mahdollisimman kestäviä ja näyttäviäkin vaatteita, jotka parhaimmillaan siirtyivät perintönä sukupolvelta toiselle. 



Kirja esittelee kauniiden ja havainnollistavien kuvien kera niin kankaiden valmistamiseen, materiaaliin kuin muotoiluun ja käsittelyyn liittyviä asioita. Vaatteissa käydään läpi laajasti eri vaatelajit jalkineista asusteisiin saakka. Keskiajalla asusteilla oli huomattava merkitys pukeutumisessa. Kurkistetaan myös keskiajan muotiin muualla Euroopassa. Pitkin kirjaa on lainauksia Kantelettaresta sekä Suomen kansan vanhoista runoista. Se tuo ihanan lisän tähän kirjaan ja vahvistaa tuon ajan henkeä. 




Merkittävä osuus kirjassa on kaavoilla. Kaavojen aluksi neuvotaan kaavojen piirtämisen ohella niin vaatteen kokoaminen kuin vuorittaminen yleisten ompelu- ja leikkuuohjeiden lisäksi. Kaavoista löytyy ohjeet niin lasten kuin aikuistenkin keskiaikaisiin vaatteisiin. Löytyy ohjeet vaikkapa hienon viitan tekemiseen tai naisen myssyyn. Erityisesti minua kiehtoo naisten pukujen osio, sillä sieltä löytyy kaavat upeisiin mekkoihin. Itse en osaa niin taidokkaasti ommella, mutta esimerkiksi viitta olisi kiva kokeilla joskus tehdä talviasusteeksi.

Kirja on hieno aikamatka keskiajan Suomeen, mutta myös hurjan kattava opas käsityöläiselle, jota kiinnostaa keskiajan vaatetus asusteineen. Voisin kuvitella, että myös larppaajaa kiinnostaisi tällainen tietoteos. Itse nuorempana haaveilin larppaamisesta erityisesti juuri pukujen takia. Keskiajan puvut on kokonaisuutena hieno palanen suomalaista historiaa pukeutumiskulttuurin näkökulmasta.



tiistai 25. huhtikuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Eve Hietamies: Hammaskeiju
Kustantaja: Otava 2017
Sivuja: 415

Ja sitten pisti vihoiksi. Ajoin kireänä takaisin töihin.
Seitsemänvuotias!
Vielä kesäkuun lopulla se ei ollut tarpeeksi vanha kävelläkseen yksin naapurin pihan poikki päiväkotiin tai tullakseen sieltä yksin takaisin kotiin. Ei, lapsi piti saattaa ja hakea päiväkodin eskarista.
Äkkiä elokuun alussa olikin yhteiskunnan mielestä ihan ok, että sama kakara hengaili aamulla yksin kotona, kun vanhemmat olivat töissä. Koulu alkoi vasta kello kymmenen ja iltsu oli iltsu eikä mikään altsu, jonne olisi saanut mennä myös aamuisin.
Saman tenavan piti äkkiä suoriutua asioista, joista sen ei kukaan ollut olettanut suoriutuvan vielä paria kuukautta aikaisemmin. 

Kun on elänyt Pasasen perheen arjessa mukana ensi hetkistä lähtien, niin selväähän se on, että heidän viimeisimpiin käänteisiin tarttuessaan on kuin tulisi kotiin. Eve Hietamiehen Hammaskeiju on jatkoa Yösyötölle ja Tarhapäivälle, Antti ja Paavo Pasasen tarinalle. Nyt kun on vauva-aika ja tarhaiän haasteet selätetty, ovatkin Pasaset tyystin uuden äärellä. Eskarivuoden jälkeen pitäisi kesän aikana ollut tulla Paavosta yhtäkkiä niin kovin iso ja omatoiminen ekaluokkalainen. Paavon koulupäivät alkavat myöhään siinä missä Antin pitäisi olla töissä jo ajoissa. Eikä sekään riitä, sillä koulun jälkeen tarjolla oleva iltapäiväkerho iltsu ei tunnu vastaavan Pasasten tai ainakaan Paavon tarpeita. Antti yrittää sukkuloida nyt pienen koululaisen isänä ja näkee mielessään kaikki ne vaaranpaikat joihin Paavo voi yksin kotona ollessaan tai koulumatkalla törmätä. Eikä ne kaikki ihan mielikuvituksen tasolle jääkään.

Lapsi soitti hätäkeskukseen
MAIJA MEHILÄINEN TARVITSEE APUA!
Syyslomaansa viettävä ekaluokkalainen hämmensi hätäkeskuksen puhelullaan, joka pelastikin ihmishengen.

Omat haasteensa arkeen tuo Antin epäselvät välit Enniin ja Antin kehitysvammainen, aikuinen veli Janne. Onneksi Antti ei ole tyystin yksin, sillä kyllähän isä ja isän vaimo Anita auttavat minkä voivat ja luottoystävä Reponen perheineen sekä Nelli-Tupperware, Julia-Kauppakassi ja Pihla-Puolukkakin omalla tavallaan. Arjen ratas kuitenkin kiihdyttää vauhtiaan ja Antista alkaa tuntua, ettei enää ole varma, miten selvitä kaikesta. Asiaa ei auta särkynyt sydän. Entä sitten, kun maailmasta katoaakin kaikki värit, vaikka kaikkihan on periaatteessa hyvin?

Sävytöntä.
Ei harmaata vaan vaalean harmaata. Ei valkoista vaan vaalean valkoista. Ei ruskeaa vaan vaalean rusehtavaa. Kuin taivaasta olisi tullut jättikäsi ja pessyt kaikki värit pois.

Myönnetään, että varmasti lukukokemusta vahvistaa se, että oma kuopukseni on juuri siinä vaiheessa kuin Paavokin. Niin monet ajatukset ja tapahtuvat voisivat olla kuin meidän arjesta. Antin ajatukset vanhempana tulevat lähelle myöskin. Kuitenkin uskon, että olipa lapsia tai ei, kaikki tämän kirjasarjan osat onnistuvat viehättämään, naurattamaan ja koskettamaan sillä aidon elämän maulla, mikä jokaisesta sivusta paistaa läpi. Tulee mieleen esimerkiksi Krista ( jonka poismenoa en oikein pysty vieläkään tajuamaan...), joka ihastui kirjaan vaikkei hänellä lapsia ollutkaan. Haluankin lainata tähän hänen blogijutustaan otteen, niin hyvin hän kuvasi kirjaa:

Vaikka minulla ei olekaan lapsia (eikä sen paremmin parisuhdettakaan), pystyn näin ulkopuolisen silmin sanomaan että Eve Hietamies kuvaa vanhemmuutta, yksinhuoltajan arkea, tavattoman aidosti. Tapa jolla hän sukeltaa Antin nahkoihin on tavattoman hieno ja se miten hän kuvaa pieniä yksityiskohtia vanhemmuudessa - se koskettaa. Juuri nuo yksityiskohdat tekevät Hammaskeijusta niin elämänmakuisen kirjan.

Juuri noin. Muistan myös aikaisempia osia lukiessa ihastelleeni sitä, miten Hietamies osaa kuvata vanhemmuuden tuntoja miehen silmin niin uskottavasti. Hammaskeijussa mennään mielestäni edellisiä osia vielä syvemmälle ja hersyvän huumorin rinnalle nousee voimakkaasti puhuttelevat tunteet ja ajatukset niin vanhemmuudesta kuin ylipäätään ihmisen jaksamisen voimavaroista. Hammaskeiju on myös siitä erityinen kirja, että luin siitä monet pätkät koko perheelle ja yhdessä saimme nauraa Pasasten kommelluksille. Pidin ihan hurjan paljon tästä ja ainoa harmitus liittyi siihen, että kirja loppui. Olen selkeästi niin kiintynyt Pasasiin, että haluaisin kuulla heistä vielä lisää monta tarinaa.

Puhelin soi.
- Haloo. Isi.
- Mulla on kiviä housuissa.

-Haloo. Isi.
- Mulle tuli nakkihikka.

- Haloo. Isi.
- Mulla on 25 mustelmaa. Aattelin, et sun on hyvä tietää, kun oot mun holhooja.

Juuri näin.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Sanna Rasku: Kaunista ja vihreää


                                                                  Sanna Rasku: Kaunista ja vihreää
                                                                  Kustantaja: Wsoy 2017
                                                                  Sivuja: 159

                                                                  Miten kivaa onkaan tulla kotiin,
                                                                  kun vastassa on aina kukkaisa 
                                                                  vastaanottokomitea.

Myönnetään, olen sielultani viherpeukalo, puutarhuri, mutta käytäntö onkin toinen. Olen ilmeisesti vähän liiankin hanakka huolehtimaan kasveista ja moni poloinen on päätynyt liikakastelun myötä biojätteeseen. Rakastan kasveja, kukkia ja haluaisin niitä paljon kotiimme sisälle kuin etu- ja takapihallemme. Kesäkukat saan aika kivasti jo menestymään, mutta viherkasvien ja sisäkukkien kanssa taiteilen. Tällä hetkellä minulla on sisällä vain aloe vera sekä kultaköynnös, jotka ovat nyt olleet hoivassani useamman vuoden. Haaveilen pienestä yrttitarhasta sisälle ruukkuihin ja varsinkin takapihalle kaipaisin lisää kukkia, pensaita. Perus kukka-, ja kasvikirjat toki kertovat tärkeimmät hoito-ohjeet mutta jotenkin olen kaivannut vielä enemmän konkreettista opasta, joka samalla toimii myös omanlaisena fiilistelykirjana kuvia katsellessa.

Puutarhablogia pitävä Sanna Rasku on tehnyt kirjan, joka vastaa juuri tuohon tarpeeseen. Kaunista ja vihreää on niin visuaalisesti kaunis ja inspiroiva kuin myös sisällöltään tällaisen henkisen viherpeukalon unelma. Kirjassa käsitellään kukkia ja istutuksia niin sisällä kuin puutarhassa ja terassillakin. Terassiin keskittyviä osioita voi monessa kohti soveltaa myös parvekkeelle. Pidän siitä, miten perehtyneesti Rasku kertoo teoksessa asioista. Jotenkin koko kirja huokuu sellaista ihanaa rakkautta kasveihin ja vihreään. Rasku korostaa myös sitä, että usein jo pelkästään virheillä kasveilla saa ihanaa tunnelmaa eri tiloihin, ei tarvitse aina olla niitä perinteisiä kukkia. Toisaalta jos omaa pienenkin pihamaan tai puutarhan, jossa voi kasvattaa kukkia, hän vinkkaa hyödyntämään oman puutarhan "kukkakauppaa" leikkaamalla vaikka kimpun kukkia sisälle maljakkoon.

Teos sisältää myös mukavan tietopaketin moninlaisista kasveista ja näyttää esimerkiksi, miten joku yllättäväkin kasvi voikin olla upea maljakkoon laitettuna. Yksi erityisen kiinnostava osio on ilmakasvit. Sellaista minulla ei vielä ole, mutta olen nähnyt netissä kuvia sellaisista ja jossain vaiheessa aion kokeilla itsekin. Ilmakasvihan laitetaan ilman multaa vaikka lasipalloon roikkumaan. Toisaalta myös pienen kasviterraarion tekeminen viehättää ja siihenkin löytyy kirjasta ohjeet.

Minulla on omassa hyllyssä useampikin puutarha- ja kasviopas, mutta tällaista ei ole vielä ollut. Kirjassa on panostettu todella paljon inspiroivaan visuaaliseen ilmeeseen ja se onkin kirjana kuin joku ihana sisustuskirja, jota tekee mieli selailla uudestaan ja uudestaan. Kuitenkin se sisältää todella kattavan ja monipuolisen tietopankin niin aloittelevalle kuin kokeneemmallkin viherpeukalolle. Uskon ja toivon, että tämän kirjan avulla pääsen vihdoin tekemään sitä unelmieni näköistä pientä puutarhaa takapihallemme! Nyt kuitenkin ulkona sataa vielä räntää ja rakeita (!!!!), joten tyydyn vain selaamaan tätä sohvan nurkassa kesästä unelmoiden. Ehkä jo muutaman viikon päästä pääsen upottamaan sormet kunnolla multaan. Pää on jo täynnä puutarhaunelmia!

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Leena Ståhlberg, Marjaana Herlevi: Omannäköinen elämä



Leena Ståhlberg, Marjaana Herlevi: Omannäköinen elämä
Kustantaja: PS-Kustannus
Sivuja: 207

Tavoittelet omilla valinnoillasi ja elämään liittyvillä päätöksillä arvatenkin jollain tavalla onnellista elämää. Olet saattanut pohdiskella onnea ja onnellisuutta enemmänkin nyt kun olet häittäytymässä uusien tuulien vietäväksi. Epäröinti kuluttaa energiaa. Siksi sinulla on kädessäsi tämä kirja, jotta saisit varmuutta valintaasi yhdessä elämäsi risteyskohdista.


Oletko elämässäsi tilanteessa, että pohdit, onko tämän hetkinen elämäsi juuri sellaista kuin toivoisit? Pohditko kenties uranvaihdosta tai ylipäätään mille alalle haluaisit suuntautua? Tuntuuko, ettet ole löytänyt kaikkea omaa potentiaalisia tai haluaisit varmuutta elää enemmän omannäköistäsi elämää? Etsitkö syystä tai toisesta elämällesi uutta suuntaa ja kaipaat siihen työkaluja? Mikäli vastasit yhteenkään kysymykseen myöntävästi, suosittelen lämpimästi tarttumaan tähän kirjaan!

Mm. opinto-ohjaajina toimineet Leena Ståhlberg sekä Marjaana Herlevi yhdistivät osaamisensa ja kirjoittivat teoksen Omannäköinen elämä, joka antaa laajasti työkaluja oman elämä pohtimiseen ja työstämiseen. Sen lähestymistapa on vahvasti juuri ammatillisiin asioihin paneutuva ja toimii hyvin työvälineenä niin ammattiaan vasta pohtivalle nuorelle kuin pitkään työelämässä olleelle joka kaipaa muutosta. Kuitenkin näen kirjan vahvasti myös yleisempänä hyvän, omannäköisen elämän tavoittelun pohjana. Sen yli 50 tehtävää saavat todellakin pohtimaan niin omaa persoonaa, tämän hetkistä elämää ja ennen kaikkea sitä, mitä elämältä haluaa. Mukana olevat todellisten ihmisten tarinat lisäävät omaa innostusta.

Kirja on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa paneudutaan siihen, mitkä asiat ovat itselle oikeasti merkityksellisiä. Tehtävien kautta kartoitetaan omia unelmia, arvoja ja vahvuuksia. Kirjan toinen osio keskittyy ottamaan käyttöön nuo omat voimavarat, valjastamaan unelmia tosiksi. Tehtävät antavat konkreettisia keinoja työskennellä määrätietoisemmin kohti omannäköistä elämää. Runsas testien määrä on juuri se syy, miksi ainakin minä innostuin ja motivoiduin kirjasta paljon. Niiden kautta olen päässyt sukeltamaan omiin unelmiini syvemmälle ja selkiyttänyt sitä, mikä on oikeasti enemmän minun näköistä elämää. Matka jatkuu yhä, mutta Omannäköinen elämä on antanut vahvoja eväitä tavoitella unelmiaan rohkeammin. 


 " Mahdotonta", sanoi ylpeys. " Uhkarohkeaa", sanoi kokemus. "  Hyödyntöntä", sanoi järki. " Onnistut varmasti", kuiskasi sydän.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa
Kustantaja: S&S 2017
Alkuteos: I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv 2015
Suomentanut: Outi Menna
Sivuja: 326

Viikko sitten neuvolalääkäri otti verikokeet ja kaikki näytti kuulemma hyvältä, kaksi päivää sitten me katsottiin yhdessä leffaa, sanon. Hematologi painaa päänsä: Silloin kaikki varmaan näyttikin hyvältä, tämä on edennyt nopeasti. Hän vilkaisee minua ja jatkaa: En pysty edes kuvittelemalla, tällaisella hetkellä kun teistä on juuri tulossa vanhempia, ei, kerta kaikkiaan hirveä juttu.

Vielä pari päivää sitten he olivat tavallinen nuoripari, Tom ja Karin, joiden esikoisen laskettuun aikaan oli vielä toista kuukautta. Sitten Karin sairastuu äkisti ja vaikka sairaalassa arvellaan Karinin kärsivän influenssasta ja pyydetään pysymään kotona, Tom ei anna periksi, sillä hän näkee, että Karin on nyt todella huonossa kunnossa. Lopulta hengitysvaikeuksien tullessa he pääsevät sairaalaan ja alkaa hurja tapahtumien pyörremyrsky. Karinin tila heikkenee todella nopeasti ja vauva syntyy keisarinleikkauksella. Lääkärit sanovat rehellisesti Tomille, että Karinin tilanne näyttää aika heikolta. Tom sukkuloi vastasyntyneen Livian ja hengestään taistelevan Karinin välillä ja vaatii lääkäreiltä kunnolla tietoa kaikesta mikä liittyy vähänkin Karinin tilaan ja hoitoon. Heidän läheisiä alkaa kertyä sairaalaan, sillä väistämätön on edessä.

Nygren katsoo kelloa ja lisää: Potilas todettu kuolleeksi kello 06.31.

Kun sain muutama kuukausi sitten käsiini ennakkokappaleen ruotsalaisen runoilijan Tom Malmquistin esikoisromaanista Joka hetki olemme yhä elossa, siirsin sen sivuun. Aihepiiri tuntui äkkiseltään jotenkin liian rankalta, liittyen omiin henkilökohtaisiin kokemuksiin. Nyt sitten viikonloppuna kuitenkin päätin alkaa lukemaan kirjaa. Juuri kun kirjan sivuilla kamppailin sen rankan tosiasian kanssa, mitä Malmquist kirjoittaa..siitä miten elämä voi muuttua hetkessä, saavutti minutkin tieto joka on järkyttänyt kovasti kirjablogimaailmaa. Lukutoukan Kulttuuriblogin Kristan äkillinen poismeno on asia, jota on vaikea ymmärtää. Lepää rauhassa Krista! Mietin jopa, että jätänkö kirjan lukemisen kesken. Kuitenkin olin jo ehtinyt upota Malmquistin intensiiviseen kerrontaan niin voimakkaasti, että päätin jatkaa. Malmquist käyttää kerrontatyylinä jopa hieman haasteellista tapaa; Tomin ajatukset tulevat suodattamattomina ja dialogit käydään kaiken sen seassa ilman kappalejakoja tai muutakaan selkeää merkintää.

Hän laskee salkun maahan, ottaa lasit silmiltään ja putsaa niitä paidanhelmaan, ja heti kun hän on vaiennut, huoneeseen jäänyt sairaanhoitaja avaa suunsa ja sanoo: Tom, jos en ehdi tulla takaisin ennen kuin sinä lähdet, niin hyvää yötä, toivottavasti saat nukuttua. Hän poistuu huoneesta lakanamytty sylissään. Appiukkoasi vartenko sinä teet muistiinpanoja? Person kysyy. En, kirjaan asiat jotka haluan kertoa Karinille, jos hän herää, vastaan. Karinilla on oikeus lukea omat potilaskertomuksensa, Person sanoo. Tiedän, mutta niissä on vain yksi versio, huomautan.

Dramaattisen alkuosan jälkeen Tom kertoo niin hänen ja Karinin suhteen historiaa kuin myös arjesta, johon hänet Livian yksinhuoltajana sysätään samaan aikaan kun hän suree Karinin kuolemaa. Aivan kuin siinä ei olisi tarpeeksi, Tom joutuu raastavan byrokratian rattaisiin, sillä he eivät olleet Karinin kanssa naimisissa ja näin ollen häntä ei ole todistettu Livian isäksi. Läheiset auttavan parhaansa mukaan, mutta Tom on kuitenkin se, joka on vastuussa siitä, että arki jatkuu, Livian takia. Runoilijataustastaan huolimatta Malmquistin kerrontatyyli ei ole lyyristä tai maalailevaa, vaan päinvastoin. Asioita tarkastellaan usein melkeinpä viileän lakonisesti. Vaikka olen usein suoraan tunteisiin iskevän, rönsyilevänkin kerrontatyylin ystävä, tämän aihepiirin kohdalla näin tämän tyylin todella hyvänä ratkaisuna. Vaikka lukija seuraa traagisia tapahtumia Tomin mukana, hän ei kuitenkaan päädy liian syviin vesiin sillä Malmquist ei mässäile tapahtumilla tai surulla. Malmquist on epäilemättä taidokas kirjoittaja ja lukematta alkuteosta uskallan väittää, että Outi Mennan suomennos on täydellinen.

Kyllähän tämä kirja herätti ihan hurjan paljon ajatuksia, jotka pakahduttavat. Kuitenkin ne tuntuvat nyt niin henkilökohtaisilta, etten osaa lähteä niitä avaamaan tässä enempää, valitettavasti. Joka hetki olemme yhä elossa on huikean hieno taidonnäyte siitä, miten tosielämän tragedia piirtyy kaunokirjalliseen muotoon hyvällä maulla. Sen sanoma on niin vahva, varsinkin tämän viikon murheellisten uutisten jälkeen, etten voi kuin todeta loppuun, että kirjan nimi kertoo sen olennaisimman:

Joka hetki olemme yhä elossa.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Anna Snoekstra: Peilikuva

Anna Snoekstra: Peilikuva
Kustantaja: HarperCollins Nordic 2017
Alkuteos: Only Daughter 2016
Suomentanut: Päivi Paju
Sivuja: 304

Äiti kääntyy ja avaa oven. Luulen näkeväni hänen pyyhkäisevän kasvojaan.
" Tule sisään, Bec."
Hänen äänensä murtuu, ja minä tajuan, että olen läpäissyt testin. Olen selvinnyt. Tämä on minun kotini, minun elämäni. 
Tästä eteenpäin minä olen Rebecca Winter.

Kun kuusitoistavuotias Rebecca Winter katosi yksitoista vuotta sitten matkallaan töistä kotiin, vain hänen puhelimensa löytyi maasta. Poliisikin on ihmeissään, että miten Rebecca oli saattanut kadota kadulta kuin tuhka tuuleen ilman, että kukaan oli nähnyt tai kuullut mitään. Vuodet kuluvat, kunnes yksitoista vuotta myöhemmin poliisi pidättää nuoren naisen myymälävarkaudesta ja nainen kertoo olevansa kadonnut Rebecca. Nainen näyttää vahvasti kyllä Rebeccalta, mutta ei kertomansa mukaan muista mitään. Poliisi ei tiedä, että tuo nuori nainen on päättänyt pelastaakseen oman nahkansa, tekeytyä kadonneeksi Rebeccaksi. Hän on televisiosta seurannut Rebeccan katoamiseen liittyvää uutisointia ja ihmetellyt itsekin, kuinka paljon hän muistuttaa Rebeccaa. Surun musertamat vanhemmat ottavat hänet avosylin vastaan kyseenalaistamatta mitään. Katoamisen parissa aikanaan työskennellyt poliisi ei kuitenkaan tunnu täysin hyväksyvän tarinaa. Ja juuri kun hän luulee saaneensa itselle uuden elämän uutena Rebeccana, hän saa huomata olevansa vaarassa. Käykö hänelle samoin, kuin oikealle Rebeccalle yksitoista vuotta sitten?

Miksi hän tuntui uskovan, että minä suojelen jotakuta? Siinä ei ollut järkeä. Katson uudestaan valokuvaa, sitä jossa Bec hymyilee, mutta hänen silmänsä ovat surulliset. Oliko hän jotenkin tiennyt? Oliko hän tiennyt, että hänen kohtalonsa olisi traaginen? Kohotan pulloa hänelle, ennen kuin siemaisen uudelleen.

Australialaisen Anna Snoekstran esikoisromaani Peilikuva onnistui yllättämään. Pitkästä aikaa minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia luettavaa kirjaa kohtaan. Ilokseni sain huomata, että hyvin pian lukemisen aloitettuani olin vahvasti koukussa ja nautin todella paljon tästä sujuvasti kirjoitetusta psykologisesta trilleristä. Posiitiivista oli myös se, että jännite jaksoi oikeasti pitää otteessaan ihan loppuun saakka. Voin kuvitella, että tästä saisi myös hienon elokuvan. Snoekstrallahan on käsikirjoittajataustaakin. Peilikuva on todella koukuttava ja yllättävä trilleri, joka tekee mieli lukea yhdellä ahmaisulla. Pidin paljon!

torstai 23. maaliskuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi

Han Kang: Vegetaristi
Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: Chaesikju-uija (2007)
Englanninoksesta The Vegetarian ( 2015), suomentanut
Sari Karhulahti
Sivuja: 215

Miten ihmeessä vaimoni saattoi olla niin itsekeskeinen? 
Tuijotin häntä, kun hän istui edessäni katse alaspäin luotuna ja ilme viileänä ja hillittynä. Oli ällistyttävää, että hänessä oli tämäkin puoli - tämä, joka teki itsekkäästi niin kuin huvitti. Kuka olisi uskonut, että hän voisi toimia näin typerästi?

Cheong ei ole ainut ihminen, joka pöyristyy kun hänen vaimonsa alkaa yhtäkkiä kasvissyöjäksi. Yeong-hye vain päättää eräänä päivänä tyhjentää heidän kotinsa ruokavarastot kaikesta lihasta eikä suostu enää syömään edes kananmunia. Cheongin vaatiessa selitystä, Yeong vain selittää jotain sekavaa näkemistään unista. Sukupäivillä Yeong-hyen sukulaiset aloittavat kiivaan tivaamisen kasvissyönnin syistä, ja varsinkin Yeong-hyen isä ei suostu hyväksymään aikuiselta tyttäreltään moista pelleilyä. Päivälliset kärjistyvätkin tilanteeseen, joka järkyttää heitä kaikkia.

Kaikki alkaa tuntua vieraalta. Kuin olisin tullut suljetun, kahvattoman oven taakse. Ehkä kohtaan vasta nyt jotain, mikä on ollut aina täällä. On pimeää. Sysimusta pimeys sammuttaa kaiken.

Etelä-Korealainen Han Kang ponnahti maailmanmaineeseen teoksellaan Vegetaristi, joka voitti myös Booker-palkinnon viime vuonna. Vegetaristissa kaikki alkaa näennäisen viattomasti, kun nainen päättää lopettaa painajaistensa vuoksi lihansyönnin kokonaan. Mutta kun peilaa tekoa korealaiseen kulttuuriin, kyseessä ei olekaan niin pieni juttu. Yhtäkkinen lihansyönnin lopettaminen tuntuu naisen läheisistä suorastaan pyhäinhäväistykseltä. Siinä missä Yeong-hye vaipuu yhä syvemmälle mieleensä, muut hänen ympärillään yrittävät monin keinoin saada Yeong-hyen palautettua ruotuun. Yeong-hye muuttuu muiden silmissä joksikin, jolla ei ole mitään oikeutta enää itseensä.

Vegetaristi on kirja, joka ei alistu yhteen genreen. Se on yhtälailla kuvaus särkyneestä mielestä kuin pakkomielteestä johonkin hämmentävään. Se nostaa pintaan niin monia merkityksiä ja kerroksia, että se jää väkisinkin kaikumaan mieleen moneksi päiväksi vielä lukemisen jälkeenkin. Mielestäni Kang tuo kiehtovasti tarinaan myös taustaksi etelä-korealaista kulttuuria erityisesti sen suhteen, miten ihmisen oletetaan siinä yhteisössä käyttäytyvän. Toisaalta Kang kirjoittaa tarinaa niin, että se on samalla jotenkin hyvin universaali. Pidin hurjan paljon siitä, että monet asiat kirjassa eivät ole yksitulkintaisia vaan lukija voi nähdä ne hyvinkin eri tavoin. Pidin myös siitä, että Yeong-hyen tarinaa kertovat niin hänen aviomiehensä kuin siskokin. Aina välillä lukija pääsee sukeltamaan hetkeksi Yeong-hyen mieleenkin.

Haluan huutaa vielä kerran, vain yhden kerran. Haluan heittäytyä pikimustan ikkunan läpi. Ehkä möykky häviäisi siten. Niin, se saattaisi tosiaan hävitä.

Kukaan ei voi auttaa minua. Kukaan ei voi pelastaa minua. Kukaan ei voi saada minua hengittämään.

Hämmentävä, raju, puhutteleva, monimerkityksinen, kiihkeä, vaikuttava, ravisutteleva. Välillä se jopa puistattaa, etoo ja sitten taas sivelee hellemmin. Se saa pohtimaan voimakkaasti ihmisen oikeutta määrätä omasta kehosta itse ja toisaalta pohtimaan taiteen ja seksuaalisuudenkin keskinäistä suhdetta. Tätä kaikkea ja paljon enemmänkin oli Vegetaristi minulle lukukomuksena. Epäilemättä yksi tämän vuoden mieleenpainuvimpia teoksia.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Peter James: Kirottu talo

Peter James: Kirottu talo
Kustantaja: Minerva 2017
Alkuteos: The House on Cold Hill 2015
Suomentanut: Sirpa Parviainen
Sivuja: 329

Se näytti lähes taianomaiselta, ja tunnelma sen ympärillä oli jotenkin haikea. Aivan kuin hän olisi palannut vuosisadan tai enemmänkin ajassa taaksepäin. Hän näki mielessään hienojen hevosten vetämien vaunujen pysähtyvän rakennuksen eteen. Talo näytti siltä kuin se olisi ollut suoraan jostain vanhan ajan romaanista tai elokuvasta. Se näytti aivan Hitchcockin Rebecca- elokuvan Manderleyltä. 

Brightonilainen Ollie Harcourt innostuu jo 30 vuotta tyhjillään olleesta Cold Hillin kartanosta siinä määrin, että saa ympäripuhuttua vaimonsa ja 12-vuotiaan tyttärensä jättämään kaupunkielämän ja muuttamaan Cold Hilliin. Vanha talorumilus kaipaa suurta remonttia, mutta Ollie ei anna sen haitata intoaan. Cold Hillistä tulee heidän pysyvä koti, niin hän on päättänyt. Ollie pistää jäihin jopa suuren intohimonsa antiikkiautoihin, sillä hän haluaa käyttää kaikki liikenevät varat Cold Hillin korjaamiseen. Harcourtin perhe ei ole päässyt vielä edes kunnolla asettumaan taloon, kun heidän ympärillään alkaa tapahtua outoja asioita. Varsinkin Ollie epäilee omaan mielenterveyttään, eikä uskalla puhua kokemastaan vaimolleen tai tyttärelleen. Ollie ei vielä tiedä, että hekin ovat saaneet oman osansa. Silmukka Harcourtin perheen ympärillä alkaa kiristyä äkimmin kuin kukaan osaa arvatakaan. Eivätkö he olekaan ainoat Cold Hillin asukkaat tällä hetkellä?

Luin vuosia sitten pari ensimmäistä Peter Jamesin Roy Grace- sarjan dekkaria ja muistan niiden olleen oikein mukavan sujuvia teoksia. Kauhutarinoiden ja vanhojen kartanoiden ystävänä kiinnostuinkin heti kun kuulin, että Peter James on kirjoittanut kauhutarinan. Voisi kai sanoa, että aloin lukemaan kirjaa kohtalaisen suurin odotuksin. Aika alkumetreillä meinasin uuvahtaa Jamesin käyttämään sangen perusteelliseen ympäristön ja asioiden kuvailuun. Voi toki olla, että keskittymiskykyni ei ollut lukiessa parhain sellaiselle. Kuitenkin kun yleensä nautin siitä, että teksti on kuvailevaa. Nyt jostain syystä tuli tunne, että vähempikin jo riittäisi. Ei minua kiinnostanut kahvikeittimen tai meikkien merkit. Ja vaikka pidän ympäristön kuvailusta, nyt tuli tunne, että se oli jo puuduttavankin perusteellista. Tämä ehkä toi lukukokemukselle aika huonon alun, joka väistämättä vaikutti sitten muuhunkin lukukokemukseen. Sinällään kirjassa on kaikki ainekset kasassa, mutta minä en päässyt mukaan kirjan imuun missään kohtaa siinä määrin, että olisin esimerkiksi lukenut suuren jännityksen vallassa, kuten vaikka Stephen Kingin tai Marko Hautalan teoksia lukiessani. Kirottu talo on kuitenkin saanut loistavia arvosteluja ulkomailla ja kurkatkaa vaikkapa Leenan blogiteksti kirjasta! Vaikka lukukokemukseni jäi aika vaisuksi, se ei tee kirjasta huonoa! Jos kartanomiljööseen sijoittuvat kummitustarinat yhtään kiinnostavat, kannattaa itse testata, miten tämä sopii omaan lukumakuun.

Ollie värisi. Hän vaistosi sen jälleen. Että tässäkin huoneessa oli jotakin, ylhäällä katossa, katseli heitä ylhäältäpäin. Pilkkasi heitä.
Vihasi heitä.
Vai oliko hän vain yksinkertaisesti tulossa hulluksi?