keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Asko Sahlberg: Amandan maailmat 
Kustantaja: Like 2017
Sivuja: 136

Luultavasti murhe matkusti ajassa ja siirtyi sukupolvelta toiselle jo kun äidit imettivät lapsiaan. Murhe kulki ihmisen kannoilla kuin isäntäänsä seuraava koira, ja jokaisella ihmisellä oli oma koiransa. Jos ihminen ei katsonut taakseen, hän ei nähnyt koiraa ja murhe unohtui, ihmisellä saattoi olla monta rauhallista ja hyvää vuotta, mutta enemmin tai myöhemmin hän tuli rauhattomaksi ja käänsi päätään ja murhe läähätti siinä. Jollei hän kääntänyt päätään, ilmestyi lopulta joku toinen nostamaan murheen varjoista hänen silmiensä eteen.

Iäkäs Amanda oli viettänyt jo pitkään rauhaisaa elämää pienessä talossaan pikkukaupungin laitamilla. Oma pieni mökki, oma pieni kasvimaa. Oma rauha ja omat tutut rutiinit. Naapurissa asuva omalaatuinen vanhapoika Jansson, joka omalla erikoisella tavallaan toi sisältöä Amandan päiviin. Kun kaupunkiin tulee pakolaisia, voisi kuvitella, ettei se hetkauta Amandan erakkomaista ja suojattua elämää millään tavalla. Mutta sitten yhden pakolaispojan ja Amandan tiet kohtaavat, eikä Amanda pysty unohtamaan näkemäänsä.

Hän yritti olla ajattelematta ja hän ajatteli poikaa. Hän näki suljettujen silmäluomiensa takana pojan ahdistuneet kasvot, laajojen silmien järkyttyneisyyden. Sellaisia poikia oli tullut viime aikoina maahan toisten vieraista maista tulevien ihmisten mukana. Amanda oli kuullut puhuttavan noista ihmisistä radiossa ja nähnyt muutamia heistä kaupungilla. He pakenivat sotaa, ja Amanda tiesi kyllä mitä sota merkitsi: sitä, että ihmisiä teurastettiin kuin sikoja ja maa vettyi verestä, kun siihen kaivettuihin kuoppiin heiteltiin hengiltä silvottuja lapsia.

"Jälkeenjäänyt", oli lääkäri sanonut Amandasta jo lapsena. Mutta Amanda oli löytänyt kaikesta huolimatta oman tiensä ja oli tyytyväinen elämäänsä. Tapa, jolla Amanda maailmanmenoa tarkkaili, oli jotenkin niin puhtaan rehellinen, ylimääräisistä kuorrutuksista riisuttu. Pakolaispoikaan törmätessään Amandan sisimmässä syttyy vahva palo auttaa, murtaa omat raja-aidat toisen hyväksi. Ehkä Amanda ei aina ymmärtänyt ympäröivää maailmaa ja ihmisiä siinä, mutta kukapa meistä aina ymmärtäisikään? Onko lopulta kuitenkin tärkeintä se, miten sydän puhuu toiselle sydämelle tai miten käsi ojetuun auttamaan apua tarvitsevaa? Miten mitata ihmisyytemme?

Jostain syystä en ole ennen tätä lukenut Asko Sahlbergin romaanjea, ja nyt en voi kuin ihmetellä, että miksi en. Ehkä kyse ei ole niinkään tietoisesta päätöksestä vaan siitä, että pelkästään oma kotimaamme on jo pullollaan toinen toistaan taitavempia kirjailijoita, joiden tuotannon pariin vain vielä ei ole ehtinyt. Sahlbergin uusin romaani Amandan maailmat on huikean hieno pienoisromaani, joka kaikessa intensiivisyydessään pitää kiinni kirjassa ensimmäiseltä sivulta aina viimeiseen saakka. Amandan maailmojen teemat ovat äärimmäisen ajankohtaisia: pakolaisuus, kulttuurieroista kumpuava epävarmuus ja väkivalta, yksinäisyys ja ylipäätään ihmisen moraali tässä ajassa. Käsittämätöntä, miten hienosti Sahlberg on onnistunut kokoamaan kaiken tämän alle 150 sivuun. Amanda on päähenkilönä äärimmäisen kiinnostava, inhimillinen, todellinen. Hän tuntuu sellaiselta hyvällä tapaa yksioikoisen ajattelumaailman omaavalta vanhukselta, jolla on sydän paikoillaan ja maalaisjärkeä vaikka muillekin jakaa. Sahlberg kirjoittaa lausein, jotka tikkaavat lukijan ihoon kiinni, varmasti osuen. Mitään ei ole liikaa, eikä liian vähän. Väkevä teos!!

" Jaa kuolema? Se tässä outoa onkin, että ihmiset pelkää kuolemaa. Minua pelottaa kyllä enemmän elämä. Koska eläminen se ihmistä eniten kirpaisee", mies sanoi, nyökkäsi ja lähti kulkemaan haravansa perässä hiekoitettua käytävää.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Arne & Carlos: Neulotut linnut





Arne & Carlos: Neulotut linnut
Kustantaja: Nemo 2017
Suomentanut: Kaija Koirikivi
Sivuja: 176

Jokainen on varmaan jossain lehdissä tai kirjoissa törmännyt hurmaavan hauskoihin neulepallomiehiin, Arneen ja Carlokseen! Tämä norjalais-ruotsalainen pariskunta asuu Oslon ulkopuolella vanhassa asemarakennuksessa ja tekee neulomisesta suorastaan taidetta. He ovat julkaisseetkin jo liudan kirjoja neulomiseen liittyen ja onpa heiltä tullut lankamallistoakin. Heillä molemmilla on muotisuunnittelijatausta, joka kyllä näkyykin heidän inspiroivissa malleissaan, olivat ne sitten joulupalloja tai sukkia.

Minulla on pidemmän aikaa jo ollut kiinnostus lintuihin, ihan tosielämän sellaisiin toki ensisijaisesti. Laitoimme ensimmäisen lintulaudankin toissa vuonna, että saisin seurata lintujen elämää. Joku niissä viehättää ja kyllähän tämä Arnen ja Carloksen uusin kirja väkisinkin oli kurkattava, että mitä pitää sisällään. Koska tiedän, että blogiani lukee myös käsityöihmisiä, halusinkin vinkata tästä hauskasta kirjasta teille täällä blogissa.

Kirjasta löytyy liuta ohjeita niin helppojen "perustirppojen" kuin haastavampienkin höyhendiivojen tekoon. Jo pelkästään valmiiden neulottujen lintujen kuvat kirjassa ovat ihanaa selattavaa. Niillä näyttää olevan melkein kuin oma persoona itse kullakin. Koska olen vielä itse enemmän virkkaaja kuin neuloja taitojen puolesta, ihana anoppini lupautui testaamaan, millaisia kirjan ohjeet ovat toteuttaa. Ensimmäisessä kuvassa näkyvät höyhenkoristeiset linnut ovatkin hänen käsialaansa. Itsellä olisi haaveissa vielä kuitenkin toki itsekin kokeilla, miten sujuisi vaikka perinteisen punatulkun teko.

Nämä virkatut linnuthan ovat niin oiva lahjaidea kuin myös hauska lisä ihan oman kodin sisustukseenkin. Paikallisessa lankakaupassa näin, kun näitä oli virkattu kiinni vanhaan kattolamppukehikkoon (terveisiä Titityyhyn!) ja voi että oli ihanan näköinen! Jos siis sukkapuikot pysyvät käsissä, niin ei muuta kuin tirppoja tekemään vaikka joululahjaksi! Lupaan laittaa kuvaa, jos ja kun saan väkerrettyä oman versioni ;) Vinkkaan myös myöhemmin kahden suomalaismiehen ihanan inspiroivasta Kaikki pakettiin- kirjasta, se on täynnä hyviä vinkkejä persoonalliseen ( ja ekologiseen!!) paketointiin! Mutta sitä ennen ainakin Asko Sahlbergin uutuudesta ja ehkä muutamasta muustakin romaanista!


maanantai 4. syyskuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Kustantaja: Atena 2017
Kansi: Sanna Mander
Sivuja: 342

Sanoin pitäväni täydellisen muutoksen ajatuksesta.
- Enpä tiedä, Elysia sanoi. - Erilaisia kerrostumia voi tulla lisää ja vanhoja kadota uudempien alle. Joidenkin ulkoinen olemus romahtaa muita nopeammin, vaikka sisin pysyisi saman, ja joistakin tulee taas oman itsensä raunioissa eläviä haamuja, jos he kadottavat yhteyden alkuperäiseen perusolemukseensa.
Marrasvirran kaupungin vuotuinen syysjuhla on käynnissä, kun sen suunnittelusta vastanneen toimiston pääinnovaattori Kaarna saa äitinsä hoivakodista puhelun. Kansainvälisen uran arvostettuna psykoterapeuttina tehnyt Alice Kaarna on alkanut jo kadota dementian verhon taakse kokonaan ja hoivakodissa arvellaan Alicen kuolevan pian. Marrasvirran kaduilla tungeksii karnevaalikansaa ja Kaarnan vaimolla Minervalla on pian tärkeä hetki edessä työhönsä liittyen. Vaikka viime vuodet ovatkin lähinnä korostaneet etäisyyttä Kaarnan ja Alicen välillä, Kaarna tietää, että nyt on kiirehdittävä.

Tik tak, kiiruhda! Aika kuluu kaikilta.
Pysäytä kello, seisauta aika. On elämä unta, siinä sen taika!

Tuo puhelu käynnistää sellaisen tapahtumaketjun, joka syöksee erityisesti Kaarnan syvälle menneisyyteen, niin omaansa kuin äidin. Se haastaa ja vaatii kohtaamaan senkin, mitä ei kohdata haluaisi. Ja entä nuo kissat! Nuo ihmeelliset olennot, jotka ilmestyvät kun vähiten odottaa. Yhtäkkiä kaikki tuttu tuntuukin pukeutuneen naamioiden taakse, eikä edes se, kuka peilistä katsoo, tunnu todelta. Kun päivä on lopulta ohi, mitä jäljelle jää?

Silloin aika riisuutui edessäni ja paljasti itsensä minulle: näin, että menneisyyden perspektiivi on litteä ja että ne kuukausina ja vuosina mitattavat etäisyydet, joiden perusteella mielemme järjestelee muistikuvat, ovat pelkkä illuusio.

Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjoissa on sekin merkittävä piirre, että niiden maailma on niin omintakeinen, ettei tunnu luontevalta avata niitä kovin paljoa näissä kirjoituksissa. Jääskeläisen uusin, Väärän kissan päivä, ei tee tässä poikkeusta. Jääskeläisellä on kyky pukea arkinen maagisen realismin viittaan, hämätä mieltä ja kuljettaa tarinaa rohkeasti tyystin uusissa sfääreissä. Olen pitänyt valtavan paljon kaikista Jääskeläisen romaaneista ja Harjukaupungin salakäytävät edustaa minulle edelleenkin yhtä rakkaimmista lukukokemuksista. Väärän kissan päivä kuitenkin tuntuu jo niin isosti maailmankirjallisuudelta, että väittäisin sen olevan Jääskeläisen vahvin romaani tähän asti. Sitä ei voi selittää. Se täytyy kokea. Sen täytyy antaa salakavalasti luikerrella ihollesi, kietoutua ytimeen. Väärän kissan päivä on läkähdyttävän upea yhden päivän romaani, joka tekisi mieli alkaa lukea heti uudestaan viimeisen sivun jälkeen. Sillä se on niin kertakaikkisen merkityksistä tiheä, monikerrokseninen tarina, joka ei tyydy tavanomaisuuteen. Rakastan kirjan vahvaa tematiikkaa liittyen muistoihin ja niiden merkitykseen ihmisen elämässä, persoonassa. Mitä meille jää jäljelle, jos muistomme viedään, keitä me olemme? Kirjallinen helmi, jonka soisi käännettävän monille muillekin kielille, sillä jos tämä ei ole maailmankirjallisuutta, ei sitten mikään. Aika ja paikka, kaikki muu oleva unohtuu. Hengitin vain tuossa yhdessä päivässä Kaarnan mukana. Kirjan vahvasta tunnelmasta on todella haikea päästää irti. Olisi niin monia asioita, mistä olisi upeaa päästä keskustelemaan muiden kirjan lukeneiden kanssa! Kuten vaikkapa vaatturi Elysia, tai vanhan antikvariaatin Arvi! Entäpä Alicen ja Kaarnan Saksan matka Kaarnan lapsuudessa ja Kaarnan mystinen sairastuminen kokonaiseksi vuodeksi sen jälkeen? Ja sitten nuo jyväkärsäkkäät! Kuuletko sinä jo niiden rapsutuksen pääsi sisällä? Mutta ennen kaikkea, muista:

Kulje vaikka virsta vaaraa
mut älä katso kissaa väärää.


Kurkatkaa myös vaikka Leenan tunnelmat kirjasta!

tiistai 22. elokuuta 2017

S.K. Tremayne: Tulilapsi

S.K. Tremayne: Tulilapsi
Kustantaja: Otava 2017
Alkuteos: The Fire Child ( 2015)
Suomentanut: Jaana Iso-Markku
Sivuja: 365

Kuulostan lapsekkaan innostuneelta. Mitä on tapahtunut sille kipakalle feministille, joka Rachel Daly ennen oli? Minne hän oli kadonnut? Ystäväni todennäköisesti paheksuisivat minua. Kuusi kuukautta sitten minä olisin paheksunut itseäni, nuorta naista, joka luopui vapaudestaan ja työpaikastaan ja ilmeisen jännittävästä lontoolaiselämästään ryhtyäkseen itseään vanhemman, rikkaamman ja pidemmän leskimiehen morsiameksi.

Rachelin elämä on muuttunut lyhyessä ajassa järisyttävän paljon. Elämä Lontoon vuokrakasarmeissa on muisto vain kun hänestä tulee emäntä vanhaan, upeaan taloon, joka seisoo jykevänä Atlantin rannalla. Talon alla kulkee muistona kaivostyöstä tunneleita ja se ajatus kieltämättä hämmentää Rachelia. Hän ei kuitenkaan anna hämmennyksen vaivata liikaa mieltään, eikä edes sen, että Davidin edesmenneen vaimon Ninan kädenjälki näkyy vielä niin selvästi talossa. Kaikki tuntuisi täydelliseltä, ellei Davidin ihana pieni poika Jamie alkaisi puhua levottomia. Ninan kuolemasta on vasta kaksi vuotta, Rachel koittaa muistuttaa itseään. Jamie varmasti kaipaa vielä äitiään. Jamien puheet kuitenkin alkavat käydä hurjemmiksi, eikä Rachel ole enää varma omastakaan mielenterveydestään. Mitä kaikkea täydellinen kulissi kätkeekään taakseen?

Tulilapsi on S. K. Tremaynen toinen suomennettu romaani. Vuosi sitten luin Jääkaksoset ja se oli kyllä todella hyvä psykologinen trilleri! Tulilapseen latautui siis kieltämättä aika paljon odotuksia. Itse tarinan aihiohan on kutkuttava; upea talo jylhissä maisemissa meren rannalla, vanhaa kaivoselämän ympärille sijoittuvaa mystiikkaa ja psykologista jännitettä. Jostain syystä Tulilapsesta muodostui minulle ehkä jopa hienoinen pettymys lukukokemuksena. Olen koittanut miettiä, mistä se johtuu, mutta en tunnu itsekään pystyvän sitä kovin hyvin avaamaan. Jotenkin päähenkilöt tuntuivat vähän kuin Kauniiden ja Rohkeiden henkilöiltä, hitusen "muovisilta" ja kliseisiltä enkä oikein jaksanut syttyä juonestakaan, vaikka se kyllä tarjoaakin todellisen yllätyksen. Kyllä Tulilapsi jännitettäkin tarjoaa ja sen miljöö on kyllä ehdoton plussa, mutta jostain syystä tämä jäi minulla aika pannukakuksi. Kuitenkin esimerkiksi Leena on tykännyt tästä jopa enemmän kuin Jääkaksosista! Kannattaa lukaista hänen bloggauksensa teoksesta! Kyllähän Tulilapsi on sellainen peruskelpo psykologinen trilleri, jonka voisin kuvitella sopivan hyvin varsinkin sellaiselle lukijalle, joka ei välttämättä muuten lue dekkareita, psykologisia jännäreitä. Sillä on paikoin hetkensä ja jännityksen pitkä koura hamuilee pelottavasti sydänalaa, mutta sitten ei minulla kuitenkaan tarpeeksi. Toisaalta pelkkä meren läsnöolo kirjassa kiehtoo minua. Jotain oli liikaa, jotain liian vähän. Jääkaksoset oli kuitenkin niin hyvä, että tulen lukemaan kyllä Tremaynelta lisääkin, mikäli kirjoja vielä kirjoittaa.

Äiti yöllä näen unta että sinä kellut vedessä. Koulussa joku sanoi että ruumiit tulevat takaisin tuletko sinä takaisin? Ne sanovat että jos joku hukkuu mereen niin ruumis huuhtoutuu rantakiville kuin meritähti miksi sinä et huuhtoutunut rantaan Morvelanissa kuin meritähti?

tiistai 15. elokuuta 2017

Arvonnan voittajat


On aika julkistaa jännittävän dekkariarvonnan voittajat! Nimilappusia arvontaan tuli yhteensä 17, kiitos! Ja pikkuväen avustuksella seuraavat kolme nimimerkkiä nousi voittajiksi tässä järjestyksessä:

1. Anna Hänninen
2. Marika
3. Maj

Anna oli maininnut eniten kiinnostavaksi Greben kirjan, Marika Räsynuken ja Maj myöskin Greben kirjan, mutta koska se menee ensimmäiselle, sinulle tulisi sitten Vartija!

Laittakaa tämän viikon aikana minulle jarjellajatunteella (AT) gmail.com yhteystietonne, niin toimitan ne Gummerukselle palkintojen lähettämistä varten!

Minulla onkin tällä hetkellä jälleen dekkari kesken, S.K. Tremaynen Tulilasta luen, ja siitä piakkoin tunnelmia luvassa. Sitten onkin vuorossa ihan älyttömän paljon odottamani Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä !!

perjantai 11. elokuuta 2017

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään
Kustantaja: Atena 2016
Sivuja: 249

Pitkään jaksoin olla reipas, mutta jossain vaiheessa olin eksynyt metsään, unohtanut pudotella pullanmuruja. Ulospäin olin toimelias, mutta salassa nakertanut liikaa piparkakkutalon seiniä. Ja niin minusta oli tullut väsynyt noita-akka. Sellainen, jolle pelkkä olemassa oleminen ei jostain syystä koskaan ollut tarpeeksi. Minun täytyi tehdä, saada aikaiseksi, saada tunnustus.

Nelikymppinen Kerttu on aina ollut se, joka pärjää. Porskuttaa eteenpäin vaikka mikä olisi. Ulospäin kaikki näyttää hyvältä; on työpaikka, mies, kaksi lasta ja ihana talo. Kertun sisimmässä on kuitenkin jo myllertänyt pidempään, kunnes sitten tulee se kuuluisa viimeinen piste. Hän ei enää edes muista, milloin elämästä alkoi kadota värit ja siitä tuli suorittamista, selviytymistä aina uuteen maanantaihin. Tiukasti hän pitää kuitenkin kiinni kulisseista, yrittää viimeiseen asti. Kun on aina ennenkin pärjännyt. Sitten koittaa opettajakollegan eläkkeelle lähdön juhlat ja tapahtuu jotain, joka murtaa Kertun viimeisenkin suojapanssarin.

F32.1 Depressio moderata. Masennus, ahdistus, korostunut itsekontrolli, mahdollinen syömishäiriö. Diagnooseja riittää niin, että puoliso Lasse vitsailee kuinka niistä voisi teettää t-paidan. Kerttua ei jaksa enää naurattaa, sillä hän on jo niin syvällä jossain siellä, minne ei normaali arki enää tavoita. Jossain siellä, missä ei ole naurua tai iloa, on vain pohjaton väsymys ja unikkovihkoon merkityt suunnitelmat, milloin olisi hyvä päivä tappaa itsensä. Kertun sairasloman aikana vetovastuu perheen arjesta siirtyy kokonaan Lasselle Kertun halutessa piiloutua vain viltin sisälle sohvalla ja kadota unien hetkeksi helpottavaan maailmaan. Kun on aina ennen pitänyt ohjat käsissä, kontrollin ja kun se ote sitten lipeää kunnolla, ei voi kuin ajalehtia jossain epävarman ja tuntemattoman välimaastossa.

Kehitin hoitajalle epämääräisen tarinan mahakivuista ja katsoin koko ajan takkiani nykivää Eeliä. Joo, otetaan kaakaota kotona, ei, isi ei ole vielä tullut töistä. Ja hymyä, luontevaa pikaista hymyä, joka vahvisti että ihan tavallisia ja hyvin vähän itsemurha-alttiita tässä oltiin.

Kun Kerttu lopulta luopuu siitä vähästäkin ulkopuolelta tulevasta pakotteesta pärjätä, joutuu hän kohtaamaan kaikki ne peikot, jotka ovat vuosia sisimmässä lymyilleet. Puskeneet kohti romahdusta. Psykiatrin vastaanotolla hän alkaa vähän kerrassaan keriä auki pahaa oloaan. Kaikki se, mitä on pidätellyt vuosikaudet, nousee nyt pintaan. Mutta löytääkö Kerttu tien ulos pimeästä, takaisin perheen pariin, takaisin elämään kiinni? Voiko niin pimeän jälkeen tulla enää valoisampaa?

En ollut uskaltanut katsoa syksyllä kirjoittamiani sanoja päiväkirjan alkulehdillä. Mikä tahansa niistä voisi olla liikaa. Mikä vain niistä voisi lävistää lapseni mielen. Ne olivat ihan omaa syytäni.
Minun sanani. Minun oloni. Ja mykkyys, jonka läpi en osannut sukeltaa.


Jonain keväänä herään
on oululaisen äidinkielen ja luovan kirjoittamisen opettajan Katri Rauanjoen toinen romaani. Rauanjoki on kertonut mediassa itsekin sairastuneensa aikanaan masennukseen ja käyneensä läpi oman pimeän aikansa. Romaani on siis hyvin voimakkaasti omakohtainen ja se näkyykin ja tuntuu kirjaa lukiessa. Jonain keväänä herään on ensinnäkin valtavan tärkeä aiheensa vuoksi. Edelleenkin mielensairauksia pidetään usein itseaiheutettuina, heikkoutena. Tabu, josta onneksi on julkisuudessa alettu vihdoin enemmän puhua. Kuka tahansa voi sairastua elämänsä varrella myös psyykkisesti, ei kukaan meistä nauti jonkinlaista koskemattomuuden suojaa sen suhteen, vaikka moni tuntuu niin ajattelevan. Tärkeän aiheensa lisäksi romaanin sivuilta nousee esiin vahvasti se tunne, että kirjailija on pistänyt romaanissaan itsensä peliin sieluansa myöten, jakanut itsestään kaunokirjallisin keinoin jotain hyvin henkilökohtaista. Se tekee vaikutuksen ja tarina tulee senkin takia todella liki. Rauanjoki jakaa kaunokirjallisin keinoin asian, jonka hän on kokenut itsekin, masennuksen. Kerttu ja Katri tuntuvat lukiessa melkein yhdeltä, vaikka toki lukijana tajuaakin fiktion roolin. Ihailen myös sitä, miten Rauanjoki onnistuu tuomaan tarinaan kuitenkin myös ripauksen huumoria ja toivoa. Hän ei säästele kertoessaan Kertun suulla, miten syvälle masentuneen mieli voikaan ihmisen viedä. Samaan aikaan muu perhe masentuneen ympärillä yrittää elää normaalia arkea ja se luo usein hurjan kontrastin noiden asioiden välille. Lapset hyörivät äidin ympärillä samaan aikaan kun äiti kirjaa muistikirjaansa synkimpiä suunnitelmiaan. Kertun ohella toistakin näkökulmaa asiaan tuovat Lasse ja tytär Inarikin, joskin enemmän objektiivisesti tarkkailtuna. Tämä on hyvä lisä tarinaan, koska se nimenomaan korostaa sitä ristiriitaa, mikä masentuneen maailman ja muun perheen sekä ympäröivien ihmisten välille voi herkästi syntyä. Jopa puolison voi olla vaikea ymmärtää toisen sairastumista tai sen aiheuttamaa mielenmaailmaa. Varsinkin, jos sairastunut on ennen ollut niin pärjäävä.

- Miks täällä aina pitää olla tällainen sotku?
Ääni haastoi, tökki kylkiluihin ja jatkoi ulos tuijottelua. Ei kiinnostanut kääntää päätä ja nähdä sama tunturipöllötupsuinen marimerkkohirviö kuin joka lauantai.

Lassen silmin Rauanjoki osoittaa usein vahvaa itseironiankin taitoa Kerttua tarkkaillessaan. Eihän se ole usein helppoa sairastuneen lähipiirillekään, kun läheinen muuttuu monin tavoin. Jonain keväänä herään on hieno kirja. Se teki lähtemättömän vaikutuksen ja kaikuu sisimmässäni varmasti vielä pitkään. Se pakahdutti, itketti, naurattikin. Se jätti jäljen.

PS: hei vielä on aikaa osallistua jännään dekkariarvontaan!!

perjantai 4. elokuuta 2017

Arvonta jännityksen ystäville


Blogiyhteistyössä Gummeruksen kanssa luvassa olisi mukava arvonta jännityksen ystäville! Arvottavana on kolme jännittävää uutuuskirjaa:

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta
Jussi Adler-Olssen: Vartija
Daniel Cole: Räsynukke

Olen itse lukenut vasta Greben, pidin siitä hurjan paljon! Arvontaan osallistut yksinkertaisesti kommentoimalla tähän postaukseen, mikä kyseisistä dekkareista kiinnostaa sinua eniten. Arvonta-aika on 4.-14.8. Arvon kolme voittajaa, joista arvontajärjestyksessä voittajat saavat valita yhden kolmesta dekkarista itselleen. Dekkarit postitetaan voittajille suoraan Gummerukselta.

Arvontaonnea kaikille!

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Gena Showalter: Tiimalasi - jäi kesken

Gena Showalter: Tiimalasi
Kustantaja: HarperCollins Nordic 2017
Alkuteos: Firstlife (2016)
Suomentanut: Hanna Arvonen
Sivuja: 445

Vuosien aikana maailma on jakautunut kahteen ryhmittymään. Niihin, jotka kannattavat Myaridia, ja niihin, jotka kannattavat Troikkaa. Kukaan ei koskaan kannata molempia. Miten he voisivatkaan? Valtapiirit ovat liian perustavanlaatuisesti vastakkaiset - kaikessa!


"Ten" eli Tenley Lockwood on hyvän perheen 17- vuotias amerikkalaistyttö, jonka elämä ei ole todellakaan tavanomaista. Tenleylle tuntemattomasta syystä hänen perheensä on lähettänyt hänet Prynneen, niin sanottuun sisäoppilaitokseen. Ten pitää paikkaa hullujenhuoneena, ja epäilee, että on joutunut sinne koska ei ole niin vain niellyt hänen vanhempiensä hänelle asettamia tulevaisuudensuunnitelmia. Ten on nimittäin lähestymässä tärkeää etappia. 18- vuotta täyttäessään hän kuolee, jättää Ensielämänsä ja astuu Toiselämään. Siellä vallasta ja ihmisten valinnoista kilpailee kaksi voimakasta valtapiirisä; Troikka ja Myriad. Troikka arvostaa Ensielämää siinä missä Ikielämääkin ja uskoo kohtalon olevan myytti, ja että ihmisen Toiskuollessa, hän pääsee lepoon. Myaridi puolestaan näkee Ensielämän vasta alkuna ja uskoo, että Ikielämässä kuoltuaan ihmisen sielu palaa takaisin. Hyvin pian Ten huomaa olevansa pelinappula näiden kahden valtapiirin välisessä taistossa, jossa jokainen henki on tärkeä. Ten ei kuitenkaan ole mikään tahdoton sielu, jota voi ohjailla miten vain. Hänen kipakka luonteensa ja vahva selviytymisvietti tekevät hänestä kovan vastuksen.

Gena Showalterin Tiimalasi aloittaa Everlife-sarjan. Kun näin kirjan kannen, kiinnostuin heti. Luen todella vähän dystopioita, vaikka ne kiinnostavat minua erittäin paljon. Scifi, fantsu, dystopia. Kaikki nuo ovat yksiä lempigenreistäni leffoissa. Kaikki peruspalikat Showalterin kirjoissa tuntuvat heti kärkeen aika kutkuttavan kiinnostavalta. Kuolema on vain uuden ajan alku... Kahtiajakautunut maailma ja ihmiset äärimmäisten valintojen äärellä. Mutta nyt tullaan siihen muttaan. Kuten postauksen otsikko jo kertoo, keskenhän tämä jäi. Luin vajaan 100 sivua ja senkin pätkissä, takellellen, enkä oikein itsekään tiedä, että miksi näin kävi. Jotenkin teksti tuntui paikoin vähän töksähtelevältä. Toisaalta jostain syystä tuli usemman kerran tunne lukiessa, että pitäisi ikään kuin jo kerrata, että mitä tässä oikein tapahtuu. Vaikea sano, onko syy tekstissä & tarinassa vaiko lukijassa. Ehkä tämä olisi vaatinut enemmän keskittymistä ja mitä kaveriltani kuulin, hänelläkin oli ollut alussa tämän kanssa vähän käynnistymisvaikeuksia, mutta sitten oli helpottanut. Yritin kuitenkin kuukauden ajan tämän kanssa muiden kirjojen ohella ja välillä ihan ainoanakin luettavana, mutta ei. Eilen illalla päätin, että koska hylly pursuaa kiinnostavia kirjoja, jätän tämän nyt kesken. Ehkä yritän joskus uudelleen, ehkä en. Aina se ei vain lähde, eikä tarvitsekaan. Maailma on pullollaan kirjoja, ehkä tämä ei ole minun kirjani, mutta varmasti on monen muun.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta





Camilla Grebe: Kun jää pettää alta
Kustantaja: Gummerus 2017
Alkuteos: Älskaren från huvudkontoret (2015)
Suomentanut: Sari Kumpulainen
Sivuja: 506 (ennakkokappale)

Verenhaju on niin voimakas ja etova, että olen vähällä perääntyä takaisin ulos, vaikka haju on tullut minulle kovin tutuksi. Rinnassa tuntuva tykytys sen kuin voimistuu. Vaikka olen käynyt lukemattomilla rikospaikoilla ja nähnyt lukemattomia ruumiita, niskakarvani nousevat jostain syystä edelleen pystyyn tapetun ihmisen lähellä. Ehkä olen sisäistänyt, miten äkkiä loppu voi tulla. Miten nopeasti elämänlanka voi katketa.

Keski-ikäinen rikospoliisi Peter Lindgren kohtaa rikospaikalla järkyttävän näyn, joka tuo vahvasti muistoja kymmenen vuoden takaisesta murhasta mieleen. Raa'asti surmatun uhrin pää on irroitettu ja laitettu ruumiin vierelle kuin ilkkumaan vielä viimeisenä elkeenä; siinäs näet miten kävi. Uhri löytyy vaateliikeketjun menestyneen toimitusjohtajan Jesper Orren kotoa, mutta Jesperiä ei löydy mistään. Poliisi ei ole ainoa, joka etsii Jesperiä, sillä Jesperin luotsaaman vaateliikeketjun yhdessä myymälässä työskentelevä Emma Bohman kaipaa Jesperiä myös. Jesper on tovi sitten kihlannut Emman, mutta Jesperin vaatimuksesta Emma ei saa kertoa Jesperistä kenellekään. Jesper haluaa välttää skandaaleja, mutta Emma on väsynyt salailuun. Kun Jesper katoaa, ei Emma voi uskoa Jesperin noin vain kadonneen hänenkin elämästään. Täytyy olla joku järkevä selitys. Päivä päivältä Emman levottomuus kasvaa, kun Jesperistä ei kuulu mitään.

Peter kollegoidensa kanssa puolestaan toteaa, että Jesperin asunnossa tapahtunut murha on niin paljon kymmenen vuoden takaisen murhan kanssa samanlainen, että tekijän täytyy suurella todennäköisyydellä olla sama. Epäilykset luonnollisesti kohdistuvat aluksi kadoksissa olevaan Jesperiin. Peter saa avukseen jo työelämästä poisjättäytyneen profiloijan Hanne Lagerlind-Schönin, jonka kanssa Peterillä on yhteistä menneisyyttä niin ammatillisessa kuin henkilökohtaisessa mielessä. Molemmat yrittävät pitää henkilökohtaiset tunteensa ja ajatuksensa toisiansa kohtaan sivussa ja keskittyä vihdoin ratkaisemaan kahden raa'an murhan vyyhdin. Hannella on kuitenkin isoja ongelmia henkilökohtaisessa elämässään eikä Peterinkään elämä ole kovin kehuttavissa kantimissa. Mutta niin kauan kuin murhaaja on vapaalla jalalla, voi tulla uusia uhreja. Kuka on Jesperin asunnosta löytynyt nainen ja missä on Jesper?

Toisaalta minuun on juurtunut kumma välinpitämättömyys. Tältäkö tuntuu, kun ei ole mitään menetettävää? Tunteen ytimessä, hirmumyrskyn silmässä, vallitsee eräänlainen rauha. Merkillinen luottamus, joka johtuu siitä, että pahin on jo tapahtunut.


Ruotsalainen kirjailija ja liikkeenjohdon konsultti Camilla Grebe on aikaisemmin kirjoittanut yhdessä Paul Leander-Engströmin kanssa Moskova noir-sarjan. Kun jää pettää alta, on Greben ensidebyytti itsenäisesti. Kirja on parissa vuodessa saavuttanutkin kansainvälisen läpimurron ja ilmestyy nyt suomennoksena ensi viikolla kirjakauppoihin. Yhdessä yhdeksän muun bloggaajan kanssa pääsin mukaan ns. blogi-iskuun, jossa luimme kukin kirjan ennakkokappaleen ja saamme julkaista blogiarvostelumme hieman ennen kirjan julkaisua. Alla olevassa kuvassa on muutkin blogit osoitteineen, kannattaa surffata niihin lukemaan, mitä mieltä muut ovat kirjasta olleet. Itsekin teen saman pian! 
                                                     



Olen jotenkin onnistunut kokonaan ohittamaan Greben kirjoittaman Moskova noir-trilogian. Toki olen sen tiennyt, mutta en ole kokenut isompaa kiinnostusta tarttua kirjasarjaan. Kun jää pettää alta - teoksen  esittelyteksti sytytti kuitenkin niin voimakkaan kiinnostuksen, että lähdin enemmän kuin innolla lukemaan tätä ennakkoon. Psykologiset trillerit ovat niin minun mukavuusaluetta, että on suuri nautinto jos onnistuu löytämään vielä erittäin hyvän sellaisen. Oli senkin puolesta ihana lukea kirjaa, kun siitä ei ollut ehtinyt muodostua vielä minkäänlaisia ennakkokäsityksiä muiden blogijuttujen tai lehtiarvioiden perusteella, kun niitä ei yksinkertaisesti vielä ole.

Grebe ottaa lukijan otteeseensa jo kirjan alkumetreillä. Hän kuljettaa tarinaa sekä Peterin, Emman että Hannan silmin ja jokainen kertoo vuorollaan omaa osuuttaan minä- muodossa. Grebe on panostanut jokaisen kolmen omiin tarioihin ja taustoihin ja huomasin kaikkien kolmen kiehtovan minua aina vuorollaan. Tietyllä tapaa kaikkia kolmea yhdistää se, ettei kenenkään elämä ole ollut tai ole liian helppoa. Hannella on ongelmia muistinsa kanssa ja parisuhde on kaikkea muuta kuin onnellinen. Peter on menettänyt kipinän työtänsä kohtaan ja ex-vaimon kanssa asuva poikakin tuntuu etäiseltä. Emman menneisyys puolestaan on monin paikoin surullinen ja raskas. Kaikilla heillä on omat ristinsä taakkanaan, mutta nyt kaikkien heidän kolmen elämänpolut kohtaavat yllättävinkin tavoin. Kaiken keskellä on menestynyt, kateissa oleva Jesper. Loppujen lopuksi kyse on enemmän kuin elämästä tai kuolemasta. Kysymys on kaikesta siitä, mikä jää siihen väliin. Kysymys on myös rakkaudesta ja siitä, miten pitkälle se meistä itse kutakin voi kuljettaa.

Kun jää pettää alta  on mielestäni hyvin taidokas psykologinen trilleri, jossa on panostettu niin vahvoihin henkilökuviin, äärimmäisen koukuttavaan ja yllätykselliseen juoneen kuin myös kiehtovaan miljööseen. Tapahtumien taustana kulkee koko ajan monien kasvojen Tukholma. Nautin paljon siitä tunteesta, etten etukäteen tiennyt mitä tuleman pitää. En nähnyt juoniokuvion kokonaisuutta liian aikaisin. Psykologinen ote, jonka ympärille tarina monin tavoin kietoutuu, on tässä kirjassa todella vahva. Kirjan juoni on juuri sellainen, josta tekisi mieli luettuaan keskustella jonkun kanssa ja ns. herkutella vielä jälkikäteenkin sen hienouksilla. Kun jää pettää alta on toistaiseksi vahvin tänä vuonna lukemani psykologinen trilleri, kevyesti. Vahva suositus taidokkaan psykologisen jännityksen ystäville! Pakko todeta: hitto, että olikin ovela!

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Alice Kuipers: Terveisin äiti

Alice Kuipers: Terveisin äiti
Kustantaja: Otava 2008
Alkuteos: Life on the Refrigerator Door (2007)
Suomentanut: Katariina Kaila
Sivuja: 233

Olen yötä Emmalla.

Näytit eilen vähän väsyneeltä. Ethän vaan tee liikaa töitä?

Nähdään huomenna.

Pusuja & haleja,

C

Älä huolehdi, minulla on kyllä avain mukana.


15-vuotias Claire viettää tavallista ikäisensä nuoren neidin elämää samaan aikaan kun hänen äitinsä yrittää luovia yksinhuoltajana työnsä ja kotiarjen aallokossa. Molempien arki on hektistä ja kännyköistä huolimatta he ovat löytäneet kivan tavan kommunikoida kiireenkin keskellä jättämällä pieniä viestejä jääkaapin oveen. Molemmat tuntuvat kaipaavan yhteistä aikaa, mutta usein toiveista huolimatta se jää vain aikeeksi. Kun äiti sairastuu syöpään, he molemmat joutuvat tahoillaan kovan paikan eteen.

Äiti!

Uskomatonta että kerrot minulle tuollaisen asian viestilapulla!

Miten voit? Miten lääkärissä meni? Mitä se tarkoittaa? Pitäisikö minun olla huolissani? 

Onko se vakavaa? Sinähän et KOSKAAN käy lääkärissä...

Minun täytyy mennä lapsenvahdiksi, mutta en viivy myöhään.

Suukkoja ja haleja,

Claire


Lappujen kautta piirtyy kuvaa erityisesti teini-ikäisen maailmasta mutta myös äidin ja tyttären väleistä, vaikkei kovin syvällisiin tasoihin mennäkään. Kuitenkin on oikeastaan aika yllättävää, miten paljon muutaman rivin viesti voikaan kuitenkin sanoa, kun tarkemmin ajattelee. Ja vaikka kirja on tavallaan nopealukuinen, se kuitenkin pakottaa pysähtelemään ja miettimään Clairen ja hänen äitinsä tilanteen vakavuutta.

Claire,

tulin ja luin viestisi ja menin takaovelle ja katsoin sinua pihalla enkä voinut kertoa sinulle.

Miten voisin kertoa, että elämä ei ole niin hyvää kuin sen pitäisi olla? Minä taistelen tätä sairautta vastaan. Taistelen kaikin voimin. Mutta juuri nyt en saa kerätyksi voimia kertoa sinulle kasvotusten,
mitä lääkäri sanoi. Anna anteeksi.

Olen lepäämässä.

Äiti


Terveisin äiti
on englantilaisen Alice Kuipersin ensimmäinen romaani. Ilmestyessään vuonna 2008 käännöksenä, on mennyt minulta ohi, mutta nyt bongasin tämän kirppisreissulla ja mukaanhan se lähti. Oli virkistävää lukea pitkästä aikaa tällaista viestimuotoista romaania. Toisaalta aihepiiri on aika raskas jo teemansa takia minulle, mutta koen tärkeäksi kuitenkin lukea tällaisiakin teoksia, joissa ne elämän kovimmatkin kasvot näyttäytyvät. Kuipers on kirjoittanut kuitenkin kirjan niin, että aiheestaan huolimatta se antaa tilaa hengittää ja ottaa paikoin etäisyyttä. Yllättäväkin puhutteleva lukukokemus kaikkinsensa!

Äiti,

jos haluat jotakin, jätä viesti.

C




Haluaisin voida paremmin.

äiti